Euraasian pohjoisosissa elää monia alkuperäiskansoja: suomalaisia, virolaisia, ersäläisiä, saamelaisia, komeja, udmurtteja, hanteja, manseja, nenetsejä. Perinteisesti näitä kansoja kutsutaan suomalais-ugrilaisiksi, mutta tämä sana on virheellinen ja harhaanjohtava. Nykyaikaista sanaa uralilainen on selitelty suomalais-ugrilaisen synonyymiksi, mikä sekoittaa ja hämärtää käsitteitä entisestään. Worylassa käytetään vain käsitettä uralilainen, luopuen sanan suomalais-ugrilainen käytöstä.
Miksei suomalais-ugrilainen?
Uralilaisia kieliä alettiin tutkia muutama kymmen vuotta ennen indo-germaanisen (nyk. indo-eurooppalaisen) kielikunnan ”löytämistä” ja 1800-luvulle tultaessa uralilaisia kieliä oli vertailevasti tutkittu indo-eurooppalaisia kieliä enemmän ja perusteellisemmin. Ensimmäiset vertailevat tutkimukset teki unkarilainen János Sajnovics 1760-luvun lopulla vertaillessaan unkarin ja saamelaiskieliä. Oikeastaan voisi sanoa, että uralistiikan alkuteos on Sajnovicsin vuonna 1770 julkaisema ”Demonstratio idioma Hungarorum et Lapporum idem esse” (Osoitus unkarin ja lapin kielten samankaltaisuudesta).
Silti sanana suomalais-ugrilainen kehittyi vasta 1870-luvun lopulla, kun tieteilijä Otto Donner alkoi systemaattisesti jaotella suomensukuisia kieliä ja kansoja. Tätä ennen näitä mystisiä itäisiä kieliä oli yhteisesti kutsuttu ugrilaisiksi kieliksi. Silloisen tietämyksen mukaan suomalaiset, virolaiset, karjalaiset, liiviläiset, vepsäläiset ja saamelaiset olivat balttilaishaarassa; ersäläiset, mokshalaiset sekä vuori- ja niittymarit volgalaishaarassa. Tämä volgalais-balttilainen haara yhdessä permiläisten kielten, eli komin ja udmurtin kanssa muodosti kielikunnan suomalaisen haaran. Ugrilaisen haaran muodostivat unkarin, mansin ja hantin kielet.
Donnerin aloittamaa kehitystä jatkoi Eemil Nestor Setälä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin hän veti yhteen silloisen tietämyksen uralilaisista kielistä. Setälä esitti kielikunnan olemassaolon tueksi aikaista enemmän sanavertailuja, mutta nimityksen puolesta hän teki kyseenalaisen ratkaisun, kutsuen Donnerin suomalais-ugrilaisia kieliä Suomen suvun kieliksi. Tässä vaiheessa alkoi myös nimi uralilainen esiintyä kirjallisuudessa, alettiinhan tähän aikaan vertailemaan uralilaisia kieliä turkkilaisiin, mongolilaisiin sekä tunguusilaiskieliin, eli altailaiskieliin yhteiseksi ural-altailaiseksi kielikunnaksi. Setälä kuitenkin jakoi uralilaiset kielet samojedi- ja suomalaiskieliksi.
Tämän lyhyen yhteenvedon esittämä kehitys sisältää muutaman vinouman uralilaisten kielten tutkimisessa. Ensiksi, unkarilaisia ei miellyttänyt (eikä oikeastaan vieläkään miellytä) löytö, että madjaarien mahtava ja muinainen kansa on sukua ”kalanhajuisille barbaareille”, kuten saamelaisia 1700-luvulla kutsuttiin. Nykyaikana saamelaiset on lähtökohtaisesti sijoitettu (itämeren)suomalaisten kanssa haarautuviksi suomalais-saamelaisesta kantakielestä. Tämäkään ei kuitenkaan nykyään näytä enää pitävän niin musta-valkoisesti paikkansa, sillä monet yhteiset piirteet voidaan selittää myös vuosisataisella rinnakkaiselolla.
Toiseksi, vaikka jo Matthias Aleksander Castrén 1840-luvulla tutki samojedikieliä, kesti jonkin aikaa, että niitä tunnustettiin uralilaisiin kieliin kuuluviksi (tarkemmin sanottuna kiitos unkarilaisen Ignácz Halászin 1890-luvun tutkimusten). Tähän vaikutti kansallisromanttisena aikana kehittynyt teoria ihmisroduista ja niiden välisestä hierarkiasta. Suomen suvun teoreetikkojen mallien mukaan samojedit, kuten saamelaisetkin, olivat kielellisesti ja rodullisesti eri ryhmää kuin suomalais-ugrilaiset. Tämän mallin mukaan alhaisemman kehitystason saami-samojedit olisivat vaihtaneet kielensä jalompaan suomalaiseen muinaiskieleen. Kuvaus teoriasta on pelkistetty, mutta niin oli mallikin. Nykyaikainen genetiikkakin on muuttanut tätä kuvaa toisenlaiseksi.
Mikä uralilainen?
Kuten käsite suomalais-ugrilainen, on myös käsite uralilainen alunperin kielitieteestä.
Sitä, että suomalais-ugrilaiset kielet erotettiin samojedikielistä, perusteltiin sanaston eroilla. Samojedikielten sanaston on perinteisesti katsottu heijastavan samojedien varhaista erkanemista uralilaisen kantakielen yhteisöstä.
Nykyään tämän tiedetään olevan väärin kahdesta syystä. Ensinnäkin, nykyaikaiset kielitieteilijät kuten pohjoissaamelainen Luobbál Sámmol Sámmol Ánte ovat tarkennettujen äänevastaavuuksien avulla löytäneet paljon uusia sanarinnastuksia läntisempien uralilaisten kielten ja samojedikielten välillä. Enää ei voi pitää sanastollista eroa niinkään jyrkkänä kuin ennen.
Toisekseen, jostain kumman syystä sanastollisia eroja pidettiin varhaisessa uralistiikassa merkittävänä, vaikka koko historiallis-vertailevan kielitieteen pohja on alusta asti ollut säännöllisissä äänteellisissä vastaavuuksissa. Suomalainen kielitieteilijä Jaakko Häkkinen onkin tehnyt äänteellisiä vertailuja, joiden perusteella nykyään tiedetään, että samojedikielet eivät eronneet uralilaisesta yhteisöstä ainoina, vaan ensimmäinen jako uralilaisessa yhteisössä oli itäisiin ja läntisiin kieliin. Itäisestä kielestä kehittyivät samojedi-, mansilais- ja hantilaiskielet sekä unkarin kieli. Läntisestä kielestä kehittyivät permiläiset, marilaiset, mordvalaiset, itämerensuomalaiset sekä saamelaiset kielet.
Lyhyesti sanottuna, uralilaiset kielet ovat kieliä, jotka polveutuvat Ural-vuoriston alueella puhutusta kielestä ja joita nykyäänkin puhutaan Ural-vuorten molemmin puolin. Uralilaisten kielten varhaisinta yhteistä muotoa kutsutaan kantauraliksi.
Uuden ajan uralilaisuus
Elämme nyt kulttuurisen murroksen aikaa. Tämä kulttuurinen muutos johtuu tiedon lisääntymisestä teknologisen kehityksen takia. Tietoisuutemme on kasvanut ja maailmankuva muuttunut. Tänä aikana meidän täytyy päättää, mitä haluamme säilyttää vanhasta maailmasta ja mitä uudistamme vastaamaan uuden maailman rakennetta. Maailma muuttuu ja voittajat ovat ne, jotka osaavat sopeutua.
Uralilaisuus on yhteyden uudelleenlöytämistä. Tuo yhteys on ollut tuhansia vuosia olemassa piilossa ikiaikaisten aarnimetsien puiden kätkössä. Kansat ovat jakaneet kokemuksiaan ja menneisyyttään talvisen pimeyden peittäessä heidän maansa sukupolvesta toiseen. Tämä menneisyyden muistaminen on antanut voimaa kestää vastoinkäymisiä, joita pohjoisen kylmässä maassa eläminen tuo mukanaan. Tietoisuus siitä, että omaa maailmankuvaa on kerrottu jälkipolville tuhansia vuosia, antaa suunnan ja merkityksen jokaiselle hetkelle, niin olleelle kuin tulevalle.
Uralilaisuudessa ei jää yksikään kielisukulainen vähäarvoisempaan asemaan, vaan kaikkia uralilaisia kieliä puhuvia kansoja kohdellaan yhtä suurella kunnioituksella ja lämmöllä. Niin myös sanasta lappalainen tai eskimo on luovuttu ja nykyään sanotaan saamelainen tai inuiitti.
Uralilaisuus on monimuotoisuuden tunnustamista niin, että jokainen uralilainen kansa on yhtä arvokas. Uralilaisuus ei ole heikompien sortamista vahvemman oikeuden tekosyyllä, vaan perheenjäsenten tukemista yhteisten vastoinkäymisten edessä. Kutsumalla itseämme uralilaiseksi me asetamme itsemme sukupolvien ketjuun, joka jatkuu vuosituhansia sekä menneisyyteen että tulevaisuuten. Käyttämällä sanaa uralilainen me näytämme, että me synnymme uudelleen uuteen aikakauteen ja varmistamme näin, että tulevaisuus on uralilainen.
Woryla 